Laduntekijä
Olin pari päivää sitten hiihtämässä jäällä poikani kanssa. Talvisää oli kaunis ja aurinkoinen. Yöllä oli kuitenkin tullut niin paljon lunta, että kaikki ladut, jos niitä oli ollut, olivat kadonneet. Hanki oli kyllä kaunis, koskematon, sileä ja kimmeltävä. Rannan viertä lähti kävelijöiden tekemä polku, jota pitkin joku näytti yrittäneen hiihtääkin. Ja niin yritimme mekin. Kuoppaisella polulla hiihtäminen ei kuitenkaan ollut erityisen mukavaa, mikä alkoi ilmentyä yhä tihentyvänä nurinana ja äänekkäinä huomioina siitä, miten tyhmää hiihtäminen on. Tapahtui juuri se, mitä en hiihtoretkeltä toivonut. Muistin, kuinka itse lapsena inhosin hiihtämistä, koska se oli liian epämukavaa. Oli kylmä, tai jotenkin inhottavat vaatteet, märät käsineet, lunta monossa, pissahätä, liian jyrkkä ylämäki - jotain, joka teki kokemuksesta sellaisen, että seuraavan neljännesvuosisadan olin sujuvasti hiihtämättä. Nyt, kun aikuisena olin taas itse tavoittanut hiihtämisen ilon, halusin tarjota tämän ilon lapsell