Laduntekijä

Olin pari päivää sitten hiihtämässä jäällä poikani kanssa. Talvisää oli kaunis ja aurinkoinen. Yöllä oli kuitenkin tullut niin paljon lunta, että kaikki ladut, jos niitä oli ollut, olivat kadonneet. Hanki oli kyllä kaunis, koskematon, sileä ja kimmeltävä. Rannan viertä lähti kävelijöiden tekemä polku, jota pitkin joku näytti yrittäneen hiihtääkin. Ja niin yritimme mekin.

Kuoppaisella polulla hiihtäminen ei kuitenkaan ollut erityisen mukavaa, mikä alkoi ilmentyä yhä tihentyvänä nurinana ja äänekkäinä huomioina siitä, miten tyhmää hiihtäminen on. Tapahtui juuri se, mitä en hiihtoretkeltä toivonut. Muistin, kuinka itse lapsena inhosin hiihtämistä, koska se oli liian epämukavaa. Oli kylmä, tai jotenkin inhottavat vaatteet, märät käsineet, lunta monossa, pissahätä, liian jyrkkä ylämäki - jotain, joka teki kokemuksesta sellaisen, että seuraavan neljännesvuosisadan olin sujuvasti hiihtämättä. Nyt, kun aikuisena olin taas itse tavoittanut hiihtämisen ilon, halusin tarjota tämän ilon lapsellenikin. Kaunis ajatus. Hyvä yritys. Oli uudet sukset. Oli kunnolliset hiihtovaatteet. Oli lämpimät käsineet. Oli tasainen maa. Oli termospullossa kaakaota. Oli vastaleivottua pullaa. Mutta hiihtäminen oli tyhmää.

Ei ollut latua.

Pikaratkaisua ei ollut näkösällä. Lapseni seuraan lyöttäytynyt Nurina alkoi kuulostaa lähinnä aamuöiseltä porakoneen ääneltä korvissani ja kimmeltävän talvipäivän leppoisa hiihtoretki kaakaon ja pullan kera katosi mieleni ulottumattomiin.
Siirryin suksineni polun viereen ja totesin, että ei kai auta muu kuin tehdä latu. Kolmekymmentä senttiä puuterilunta ei kuitenkaan asettunut ihan suosiollisesti laduksi suksen alla, vaan ladun tekeminen oli lähinnä suksien kanssa kävelyä puoli säärtä hangessa. Eikä perässä raahautuva Nurina pitänyt tästäkään. Minun tekemäni latu oli huono ja upottava eivätkä lapsen sukset löytäneet sitä syvästä hangesta. Ja tottahan se oli. Yritin säilyttää hyvän mieleni ja huutelin perässä raahautuvalle Nurinalle tsemppaavia kommentteja. Muistutin repussa olevista pullista ja kaakaosta. Kerroin, ettei ole enää pitkä matka taukopaikalle. Kerroin, miten joskus vain on tehtävä tie, kun sitä ei ole. "Kyllä tämä kohta iloksi muuttuu!"
Ei muuttunut.

Sitten muistin jonkun lastenkasvatusartikkelin otsikon: "Vanhempi, ole kuin et kuulisi nurinaa." Päätin tarttua siihen ja ajattelin, että olen vain hiljaa ja hiihdän kuin Antti Tuisku. Se tuntuikin toimivan. Mutta kun hetken kuluttua katsoin taakseni, huomasin, että Nurina istui lapseni kanssa sukset solmussa keskellä "latua" sadan metrin päässä. Ääni, joka näköhavainnon perusteella oli ilmoilla, ei vain kuulunut tänne asti.

Lopulta pääsimme taukopaikalle. Ja vanha luottoystäväni Sokeri, joka nyt pullan ja kaakaon muodossa tyynnytteli äitiä, poikaa ja Nurinaa, auttoi talvipäivää kimmeltämään taas kauniina. Kunnes Nurina muisti, että takaisinkin pitää vielä hiihtää.
Apua tilanteeseen tuli kuitenkin odottamattomalta taholta. Nimittäin siltä surkealta "ladulta".
"Äiti, joku hiihtää sillä meidän tekemällä ladulla!" Ääni oli täynnä ihmetystä ja iloa. Ja kas, Nurina oli häipynyt retkiseurueestamme. "Äiti, tuolta tulee toinenkin hiihtäjä."
Ja tulihan niitä hiihtäjiä vielä monta. "Äiti, meillä on tosi paljon seuraajia." Kun lähdimme hiihtämään takaisin, saatoimme iloksemme huomata, että ladusta oli tullut jo ihan kelvollinen.
Pienempi hiihtäjä oli innokas hiihtämään ja halusi tehdä lisää latuja, ihan kokonaan itse. Mikäs siinä, kimmeltävän aurinkoisessa talvipäivässä.

Jäin pohtimaan, mikä karkotti Nurinan. Mikä muutti tyhmän kivaksi? Mistä syntyi motivaatio ja tekemisen ilo? Miksi seuraajat ovat tärkeitä?
Merkityksellisyys. Se on vastaukseni tässä tilanteessa. Ja se on vastaus ylläoleviin kysymyksiin hyvin monessa tilanteessa. Kyse voi olla hiihtoretkestä, somepäivityksestä, ihmissuhteesta tai työstä. Useimmille meistä on tärkeää, että se, mitä teemme on merkityksellistä. Että se, mitä teemme on tärkeää. Että se vaikuttaa. Näin on, talvipäivän kimmellystä, pullaa ja kaakaota tai kärsivällistä asennoitumista yhtään väheksymättä. Niilläkin voi pelastaa paljon. Mutta se, että joku katsoo hyväksi seurata juuri meidän tekemää latua, on ihan eri juttu.

"Äiti, mä olen laduntekijä."
Niinpä. Kukapa ei haluaisi olla?