Hyvä opettaja ja huono opettaja

Opettajaksi opiskellessani saimme tehtäväksi kirjoittaa esseen "Paras ja huonoin opettajani - ja miksi ajattelen niin". Muistan sen hetken, kun tehtävä annettiin ja sen yllättyneisyyden tunteen, kun huomasin, että jo samalla sekunnilla tiesin keitä he olivat. Siis paras opettaja - ja huonoin. Niin voimakkaan jäljen opettajat voivat jättää oppilaisiin.

Paras opettajani oli matematiikan opettajani yhdeksännellä luokalla. Hän hymyili meille, kun teimme hyvää työtä. Hän hymyili meille myös silloin, kun emme tehneet hyvää työtä. Se oli kai se parhauden ydin. Silloin hymyily oli tietenkin erilaista. Hän hymyili hölmöilyillemme tai levottomuudellemme ja antoi sen jälkeen sopivaksi katsomansa urakkahomman ja ilmoitti, että tunnilta saa lähteä heti, kun urakka on tehty. Tai sitten hän keksi jotain muuta. Hän tarjosi haasteita ja palkkioita. Hän oli ystävällinen ja sai minut uskomaan, että osaan kyllä. Että osaan oikein hyvin. Että saan kympin, jos vain haluan.

Ja niin siinä kävikin. Siihen asti olin ollut kasin oppilas. Mutta ysiluokalla sain jokaisesta kokeesta kympin. Ja ei, kokeet eivät olleet aiempaa helpompia, vaan valtakunnallisia matikankokeita, jotka meidänkin isossa koulussa olivat samat kaikille yhdeksälle ysiluokalle. Jos sama opettaja olisi jatkanut matematiikan opettajanani lukiossa, minusta tuskin olisi tullut psykologia. Mutta lukiossa matematiikka muuttui taas tylsäksi. Ja se siitä sitten. Tärkein oppi koulu-uran parhailta matematiikan tunneilta ei kuitenkaan lopulta ollut matematiikka. Silloin syntyi usko siihen, että halutessani pystyn kyllä löytämään ratkaisun mihin tahansa ongelmaan.

Huonoin opettaja minulla oli ala-asteella, kolmen vuoden ajan. Hänellä oli jo ennalta "rennon" opettajan maine. Nyt aikuisena ajattelen, että hän yritti olla "oppilaiden kaveri" ja "hyvä tyyppi", erityisesti luokan kovisten silmissä. Jollakin tapaa osa oppilaiden vanhemmistakin oli hänen "kavereitaan", ja osa ei. Joskus hän kertoili luokalle, miten oli jutellut mukavia jonkun oppilaan äidin kanssa vapaa-ajalla. Ja toisaalta taas hän saattoi avoimen ärsyyntyneenä kertoa, miten jonkun oppilaan äiti oli pilannut opettajan illan soittamalla ja valittamalla, että hänen lastaan kiusataan. Eikä jäänyt salaisuudeksi, keiden äideistä oli kyse. Kerran yli puoli luokkaa jäi kiinni tupakanpoltosta - jälki-is
tuntoa tuli kaikille riippumatta siitä, oliko ollut mukana vai ei. Ei jälki-istunto minua suuresti harmittanut. Mutta uskoni auktoriteettiaikuisen oikeudenmukaisuuteen mureni.  Minulle yksi kurjimmista kokemuksista oli kuitenkin eräs luokkaretki. Opettaja poimi metsästä kukan, näytti sitä koko luokalle ja kertoi sen olevan sinivuokko. Minä, 90-luvun Hermione Granger, huomasin opettajan erehtyneen, viittasin ja sain puheenvuoron: "Anteeksi opettaja, mutta eikös tuo ole metsäorvokki?", kysyin varovasti. Opettaja suuttui, heitti kukkasen maahan ja nimitti minua "neiti näsäviisaaksi". Sitten jatkoimme matkaa. Epäilemättä ärsytin häntä, ja ehkä olin näsäviisas. En kuitenkaan tehnyt sitä tahallani, olin vain 11-vuotias oppimisesta innostunut tyttö, joka tiesi paljon asioita. Opettaja olisi tietysti voinut kehua minua hyvästä huomiokyvystäni ja todeta itse erehtyneensä. Siihen hän ei kyennyt. Ja niinpä hän nöyryytti minua. Muut oppilaat tuskin tätä kovin pitkään muistivat, mutta minulle se oli kamala kokemus, eikä se valitettavasti jäänyt ainoaksi laatuaan. Opin, miltä tuntuu olla opettajan mielestä ärsyttävä oppilas.

Itseluottamustaan ja persoonallisuuttaan vielä muodostavalle lapselle kolme vuotta on pitkä aika olla epäoikeudenmukaisen vallankäyttäjän armoilla. Nyt, lasikattojen olemassaolon tiedostavana aikuisena naisena ajattelen, että kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että opin pikku hiljaa salaamaan hyvät numeroni ja vähättelemään osaamistani. Opin, ettei ole hyvä tietää kovin paljon. Opin, ettei ole hyvä tuoda osaamistaan esille. Opin, että jos tiedän ja osaan paljon, olen ärsyttävä ja näsäviisas. Huonon opettajan luokassa oli usein noloa olla hyvä. Ainakin se oli noloa minulle. Opettaja puhui itsekin välillä hieman ivalliseen sävyyn hikipinkoista, ja niin saivat puhua koviksetkin. Kesti pitkälle aikuisikään, ennen kuin uskalsin uudestaan olla oma itseni: tietäväinen, tiedonhaluinen, tarkka, vaativa - ja mahdollisesti myös ärsyttävä. Mutta edelleenkin käy välillä niin, että vanhasta tottumuksesta jätän osaamiseni näyttämättä. 

Onneksi kohdalleni osui korjaava kokemus ysiluokalla matematiikassa. Ja olihan hyviä opettajia muitakin. Lukiossa suorasanaisuuteni ja näsäviisauteni siirtyivät ainekirjoitukseen. Ja vaikka silloinen äidinkielenopettajani oli niin tylsä kuin vain voi olla, pidän häntä yhtenä parhaista. Hän sai minut uskomaan, että osasin kirjoittaa ja että minulla oli fiksuja ajatuksia. Hänellä oli ainekirjoituksen jälkeen tapana lukea anonyymina muutama aine ääneen koko ryhmälle. Odotin aina innokkaasti, kun hän luki ääneen valitsemansa tekstit. Ne olivat hyviä. Muistan edelleen sisäisen hymyn tuntemuksen niinä monina kertoina, kun tunnistin ensimmäisestä lauseesta, että teksti oli minun. Luulen, että se kantaa yhä. Luulen, että tämän vuoksi, uskallan nykyisin sanoa, mitä ajattelen.

Opettaja on yksi lapsuusiän auktoriteeteista.  Luulen, että ala-asteen sinivuokot sun muut ovat vaikuttaneet siihen, etten juurikaan kunnioita auktoriteetteja. Paitsi tietysti silloin, kun he ovat sen ansainneet. Ehkä tämä on paras oppini ala-asteelta, siltä huonolta opettajalta.

Nykyisin olen itsekin opettaja, vaikka teenkin pääasialliseksi työkseni muuta. Työni kautta olen kuitenkin tavannut varmaan satoja opettajia. On päivänselvää ettei kaikista oppilaista voi pitää yhtä paljon, tai ollenkaan. Ammattitaitoa on se, että se ei näy ulospäin. Kenellekään. Millään tavalla. Tai itseasiassa, ammattitaitoa on asian työstäminen niin, että lopulta pitää jokaisesta oppilaasta, siitä ärsyttävästäkin. Itse uskon vakaasti siihen, että esim. psykologin työssä minun on löydettävä jokaisesta lapsesta vahvuudet, jotka kannattelevat häntä - ja opetettava hänet käyttämään niitä. Sama periaate sopii opettajuuteenkin.

Ei kaikki ole tietenkään opettajien ansiota, eikä syytä. Toki myös muut ihmiset ja asiat, koti sekä yksilö itse vaikuttavat omien asioidensa ja ajatustensa kulkuun. Mutta opettajan vaikutusta ei voi vähätellä. Etenkin alakoulun opettajan psyykkiset vallankäyttömahdollisuudet suhteessa oppilaaseen ovat todella suuret. Ja sitä valtaa jokainen opettaja käyttää haluamallaan tavalla. Vaikutus voi olla hyvä tai huono. Ja se voi kestää vaikka koko elämän. Osa käyttää sitä kauniisti, kannustavasti ja saa oppilaansa uskomaan itseensä. Olen tavannut monta tällaista ihanaa opea. Ja silloin olen ajatellut: "Voi mikä onnenpotku tällä lapsella (yleensä on kyse potilaistani) on käynyt." Vastaan on aika ajoin kuitenkin tullut myös niitä toisenlaisia opettajia, ja silloin olen ajatellut: "Voi paska."
Tutkimusten mukaan parhaiten hyviä oppimistuloksia ennustava asia alakoululaisilla oli opettajan lämminhenkisyys. Ja oppimistulosten lisäksi lämminhenkisyys tai sen puute vaikuttaa niin moneen muuhunkin asiaan elämässä.

Näin sinivuokkojen aikaan välillä mietin, että voi kun tekisin opettajan töitä ja kohta alkaisi pitkä kesäoma. Ja toisaalta sinivuokoista mieleeni tulee myös se kurja luokkaretki, jolla en oppinut mitään uutta sinivuokoista, mutta josta voin edelleen oppia jotain tärkeää.
Ja muistan millainen oli huonoin opettajani, ja millainen oli se paras.