Mieli paikalla

Hiihtoloma meni. Tai talviloma. Ihania somepäivityksiä lomajutuista. Siis muiden. Toiset pakenivat talvea etelän aurinkoon. Toiset kohtasivat ihanan talven pohjoisen hiihtokeskuksissa. Ja ne kaikki muutkin, jotka jotain kertoivat, olivat tehneet jotain tosi kivaa. Me oltiin Turussa. Säät olivat vaihtelevat. Käytiin kaupassa ja pesin useamman koneellisen pyykkiä. Viikkasinkin ne. Okei. Kävi meillä nyt sentään vieraita. Ja käytiin pari kertaa Turun suurimmassa hiihtokeskuksessa. Sieltä sai kaakaota ja makkaraperunoita. Kanakoria ei. Koska kananuggetit olivat loppu. Siinäpä se loma meni. Jotenkin tästä tulee mieleeni joskus ennen koulujen kesälomia lukemani juttu siitä, miten köyhän perheen lapsi ei tee kesälomalla mitään. Ja että syksyllä koulujen alettua koulussa kerrotaan lomakuulumisista ja että silloin juuri tämä yhteiskuntamme eriarvoistuminen tulee esille. Että toiset ovat käyneet siellä ja täällä ja tehneet sitä ja tätä. Ja jotkut ovat ehkä vain käyneet lähika

 Yhtenä aamuna muutama vuosi sitten minä ja viisivuotias olimme lähdössä töihin ja tarhaan. Yritän antaa johdonmukaisia ohjeita aamutoimiin, mutta viisivuotias ei ole vielä omatoiminen. Eikä ymmärrä kiirettä. Hoputan, mutta haalari kulkeutuu päälle hitaasti. Pyydän laittamaan kengät. Menen itse pesemään hampaat. Vilkaisen kelloa. 07.33 Mietin Tyksin parkkihallia. Se täyttyy. Tunnen kiireen kehossani. Palaan eteiseen. Viisivuotiaalla ei ole kenkiä. Hän tutkii peilistä, kuinka pitkäksi hänen ylähuulensa venyy. Syke kiihtyy. - Nyt ne kengät jalkaan! Ääneni on kireä. Laitan takin ja kengät. Lähdemme. - Tänään on lelupäivä, sanoo viisivuotias ulkona. - No äkkiä sitten, haetaan joku lelu. Kello tikittää pääni sisällä. - En osaa päättää. Minkä minä oikein ottaisin? viisivuotias pohdiskelee kaikessa rauhassa. - Nyt vain otat jonkun, ei voida jäädä miettimään, ota tuo helikopte

Opiskeluaikojen neurotieteen kurssilta on mieleeni jäänyt tarina vanhasta avioparista, joka oli ollut naimisissa yli viisikymmentä vuotta. He olivat jo iäkkäitä, mutta asuivat kuitenkin kotonaan yhdessä. Vaimo kärsi hankalasta muistisairaudesta ja hänen miehensä hoiti häntä. Vaimon sairaus oli sellainen, että hän heräsi joka aamu tietämättömänä siitä, kuka oli. Tietämättömänä siitä, kuka oli mies, jonka vierestä hän heräsi. Tietämättömänä siitä, mitä maailmassa tapahtui. Hän kykeni kuitenkin toimimaan monessa asiassa normaalisti. Hän osasi soittaa pianoa. Hän osasi lukea päivän lehden ja sen jälkeen hän hetkellisesti ymmärsi, millaisessa maailmassa hän eli. Hän pystyi keskustelemaan miehensä kanssa asioista, jotka sillä hetkellä olivat ajankohtaisia. Hän osasi nauttia hyvästä ruuasta ja hyvästä seurasta. Mutta eilistä hänellä ei ollut. Kumpi muistisairaudesta kärsi enemmän, mies vai vaimo - kukapa sen tietää. Tai ehkä he eivät kärsineet. Ehkä he elivät onnellisina. Ehkä he rakastuivat

Kirjoitin syksyllä HS:n mielipidepalstalle lasten videopelaamisesta.  Silloin kyse oli reagoinnistani aiempaan lehtikirjoitukseen, joka taas koski Granny-peliä. Halusin tuoda esiin lapsen kehitykseen liittyvän näkökulman, sillä se oli jotenkin päässyt kyseisestä jutusta unohtumaan. Ja muutenkin, liian usein pelien ja elokuvien ikärajoista puhuttaessa puhutaan vain siitä, onko se liian pelottava. Pelko on yksi asia. Ja sitten on monta muuta asiaa. Joihin tulen ehkä blogissani vielä palaamaan. Nyt päätin laittaa tämän vanhan mielipidekirjoitukseni myös tänne uuteen blogiin. Koska olen edelleen samaa mieltä. Yllä olevasta linkistä pääsee HS:n sivuille, mutta tästä alta juttu on luettavissa muillekin kuin HS:n tilaajille. Lapsen aivojen ja tunne-elämän kehitys ovat vaiheittain eteneviä prosesseja. Lapsen aivot ovat keskeneräiset. Videopelit, kuten muutkin arjen asiat, vaikuttavat lapsen kehitykseen monin tavoin. Lapsen mieli ei ole kypsä käsittelemään vanhemmille tarkoitettuja sisältö