Mistä on huonot aamut tehty?



Yhtenä aamuna muutama vuosi sitten minä ja viisivuotias olimme lähdössä töihin ja tarhaan.

Yritän antaa johdonmukaisia ohjeita aamutoimiin, mutta viisivuotias ei ole vielä omatoiminen. Eikä ymmärrä kiirettä. Hoputan, mutta haalari kulkeutuu päälle hitaasti. Pyydän laittamaan kengät. Menen itse pesemään hampaat. Vilkaisen kelloa.

07.33

Mietin Tyksin parkkihallia. Se täyttyy. Tunnen kiireen kehossani. Palaan eteiseen. Viisivuotiaalla ei ole kenkiä. Hän tutkii peilistä, kuinka pitkäksi hänen ylähuulensa venyy. Syke kiihtyy.

- Nyt ne kengät jalkaan! Ääneni on kireä. Laitan takin ja kengät. Lähdemme.

- Tänään on lelupäivä, sanoo viisivuotias ulkona.

- No äkkiä sitten, haetaan joku lelu. Kello tikittää pääni sisällä.

- En osaa päättää. Minkä minä oikein ottaisin? viisivuotias pohdiskelee kaikessa rauhassa.

- Nyt vain otat jonkun, ei voida jäädä miettimään, ota tuo helikopteri. Nyt mennään.

- En halua helikopteria. Haluan sen merirosvolaivan.

- No ota se. Nyt pitää oikeesti mennä!

- Missä se merirosvolava on?

- En tiedä. Nyt on mentävä! Nyt et hidastele! Mä myöhästyn töistä!

- Sä oot siivonnut sen pois täältä! Saat itse etsiä sen! Haluan merirosvolaivan!

- Nyt ei voida jäädä etsimään! Ota se kopteri.

- En!

- Nyt otat jonkun tai sitten et mitään!

Raivari leijailee eteisessä miettien kenen kimppuun käy ensin.

- Haluan sen merirosvolaivan!

Miksi tämä on näin vaikeaa?!

- Sitä ei nyt löydy. On kiire! Me lähdetään nyt! Eikö nyt voi vain ottaa jotakin lelua? Minun on kuuma!

- Enää ei voi miettiä, nyt vain otetaan se saakelin helikopteri. Mulle on ihan sama onko sulla lelua vai ei! Huudan. Nalkutan. Ajattelen parkkihallin valotaulua, jossa vihreiden paikkojen lukumäärä pienenee ja pienenee.Viisivuotiaan alahuuli väpättää, jalka polkee lattiaa. Itku vääntyy ilmoille. Mitähän naapuritkin taas ajattelevat.

07.46

Muistan, että vartin yli kahdeksan on aamupalaveri. Lähdemme. Laukku yhdessä kädessä. Typerä helikopteri kainalossa. Vastaanhangoitteleva viisivuotias toisessa kädessä. Raahaan häntä perässäni ja kävelen liian kovaa. Viisivuotias ulisee. Minä tiuskin.

On kyllä taas todella hieno päivä tulossa.

Vihaan tätä.

Viisivuotias ei halua turvaistuimeen. Taistelemme siitä. Olen vihainen ja ärtynyt.

Miksi minä joudun tähän aamuhulluuteen. Muut äidit juovat rauhallisesti aamukahvinsa ja lähtevät huulet punaisina ja nuttura aseteltuna töihin. Katsovat hymyillen päiväkotiin iloisina sujahtavia lapsiaan. Meillä tiuskitaan ja kiukutellaan.

Tykytys päässäni. Olen huono äiti, ajattelen. Vihainen ja nalkuttava. Syytän viisivuotiasta siitä, etten ehdi töihin. Vaikka itse unohdin lelupäivän.

Saan viisivuotiaan köytettyä istuimeen.

Pidättelen itkua.

Ajattelen parkkihallia.

Ja aamupalaveria.

Olen huono työntekijä. Myöhässä ja muutenkin pihalla.

Istun ratin taakse. Käynnistän auton. Ikkunasta ei näe läpi.

Ei hemmetti. Skrapaan jäätä. Senkin teen kiireessä huonosti. Tiirailen skrapaamistani aukoista, etten ajaisi kenenkään päälle. Se nyt vielä puuttuisi. Puhallus täysille. Jos vaikka lasit sulaisivat.

Sulan itse. Olen hiestä märkä. 

Sairaalan portilla valotaulu näyttää kahta vapaata. Saan paikan, jos kukaan ei juuri nyt aja halliin. Pääsen puomille ja se aukeaa. Huh. Löydän lopulta vapaan paikan, se on varmasti viimeinen. Vedän henkeä.

08.05

- Äiti, otatko sää mut töihin mukaan? kuuluu arasti takapenkiltä.

Katson taakseni ja näen viisivuotiaan ymmyrkäiset itkusta vielä punoittavat silmät.

Ei. Ei. Ei.

Käynnistän auton. Lahjoitan parkkipaikkani puomin takana odottavalle. Ajan päiväkodille. Kiikutan lapsen ja kopterin sisään. Eteisessä se tädeistä happamin:

-Te ootte varmaan aamupalan syöneet jo kotona, kun tuutte näin myöhään?

- Ei olla kyllä.

- Kun pitäis kyllä tulla aikaisemmin, jos haluaa aamupalaa. Kun meillä on toi aamupiiri ja...

- No nyt ei tultu.

Ja mihin hemmettiin teillä voi olla kiire! Mitä jos tänään varhaiskasvatette kuule vähän sellaista kiireetöntä elämää näille lapsille. Jos ihan vaikka jätätte kuule sen aamupiirin väliin ja annatte lasten syödä. Rauhassa! Vai romahtaako koko päivähoitojärjestelmä?

- Heippa sitten, äiti menee nyt töihin!

08.25

Parkkihallissa ei ole tilaa. En ole aamupalaverissa. Löydän parkkipaikan puolen kilometrin päästä Tyksistä. Puolijuoksua ylös sairaalanmäkeä. Sydämeni hakkaa. Ajattelen. Lapseni jää ehkä ilman aamupalaa. Huusin hänelle. Hän meni hoitoon itkenein silmin. Jäiköhän hänelle paha mieli.

Minulla on paha mieli. 

Leimaan itseni sisään.

08.46

Näin lasioven heijastumasta, miten tukkani on sähköinen ja kaulani kiihtymyksestä laikukas. Avaan neuvotteluhuoneen oven. Vilkaisevat kelloon. Katsahtavat minuun.

- Ai, sinä tulit töihin.

- Niin, anteeksi. Tuli vähän kiire ja... Niin, että unohdin viedä lapsen hoitoon ja huomasin sen vasta parkkihallissa ja...

Sitten alkoi vähän naurattaa.

- No onneksi huomasit kuitenkin, sanoi yksi. Ois voinu tulla pojalle pitkä päivä autossa.

- Sellaista sattuu, mullakin unohtuu lapset tosi usein autoon, veisteli toinen.

- Istu ny alas ja hengitä.

- Ja sen jälkeen voit kääntää villatakkisi oikein päin. Vai kuuluuko siinä olla saumat päällä?

- Ja sitten tässä olis paperit luettavaksi. Ehdittiin tässä jo päättää, että sä otat tän uuden potilaan.

Ja siihen loppui tarina.

 

EDISTYNEILLE LUKIJOILLE TARJOLLA VIELÄ PSYKOLOGINEN TILANNEANALYYSI:

Mitä oikein tapahtui - ja miksi?

Onneksi näin ei käy joka päivä. Mutta hankalia tilanteita tulee.

Aamustressin syntyyn on olemassa selitys. Se liittyy evoluutioon ja aivoihimme.

Tilanteen voi jakaa neljään osaan:

1. KEHOTUNTEMUKSET

2. TUNTEET

3. AJATUKSET

4. TOIMINTAYLLYKKEET

Vaaran havaitseminen saa aikaan kehoreaktioita. Adrenaliinin eritys lisääntyy. Syke nousee, hengitys kiihtyy. Tulee kuuma. Kehomme valmistautuu kohtaamaan vaaran, johon tarvitaan nopeutta ja voimaa. Käynnistyy taistele/pakene -reaktio. Se aktivoi ns. ohituskaistan aivoissa eli nopean toiminnan reitin aivorungosta limbiseen järjestelmään.

Normaalitilanteessa tieto kulkisi myös prefrontaalicortexin kautta, mutta ohituskaista ei. Prefrontaalicortex on aivoalue, joka on tärkeä mm. arvioinnin, kontrollin ja huomion suuntaamisen kannalta ja myötätunnon heräämisen kannalta. Ja kun kerran ohitamme koko paikan, meiltä jää väliin myös arviointi, huomion suuntaaminen järkevästi ja tilanteen kontrollointi.

Kun olemme ohituskaistalla, tunnekokemukset yksipuolistuvat ja voimistuvat. Nekin valmistavat meitä vaaraan, jossa tarvitaan nopeaa ja voimakasta reagointia. Kiukku, ärtymys, pelko ja avuttomuus pääsevät herkästi pintaan. Tunnekokemukset ovat kytkyssä ajatteluumme ja myös se kapeutuu. Mieleen nousee tunnekokemukseen sopivia ajatuksia: "epäreilua", "en selviydy", "olen huono", "minua kohdellaan väärin", "vihaan tätä" "hän ärsyttää tahallaan".

Kehomme ja mielemme nopean mutta suoraviivaisen yhteistyön tuloksena vastaanotamme sisäisiä toimintayllykkeitä tilanteen ratkaisemiseksi. Niissäkin on usein nopeutta ja voimaa: tarve tarttua kiinni tai lyödä, huutaa, uhkailla, pakottaa, itkeä, juosta, häipyä paikalta.

Tällaiset reaktiot ovat evoluution myötä kehittyneitä synnynnäisiä, tärkeitä, automaattisia ja tiedostamattomia selviytymiskeinoja vaaratilanteisiin. Ajatellaan vaikka esi-isiämme, joiden piti reagoida petoeläinten hyökkäyksiin. Nopeutta, voimaa ja aggressiivisuuta. Turha pohdinta ja myötätunto olisi johtanut surman suuhun.

Ja nopeista reaktioista on hyötyä nykyisinkin, jos vaikka taapero lähtee juoksemaan laiturille. Huutaminen, juokseminen tai kovakourainen kiinni tarttuminen voivat olla tärkeitä hengissä selviämisen kannalta, kun aivomme saavat viestin uhkaavasta vaaratilanteesta.

Mutta onko töistä myöhästyminen tai parkkipaikan menettäminen vaaratilanne? Eikös se ole aika jokapapäiväinen murhe? Harmittavaa ja ärsyttävää, mutta ei hengenvaarallista.

Tässäpä vitsi onkin. Niin erinomaiset kuin aivomme ovatkin, ne eivät kyllin selvästi osaa erottaa vaaratonta jokapäiväistä stressitekijää ja henkeä uhkaavaa vaaraa toisistaan. Maailma on muuttunut ajan kuluessa paljon enemmän kuin aivomme. Emme joudu usein tekemisiin villipetojen kanssa. Lapsemmekaan eivät ole jatkuvassa vaarassa. Sen sijaan erilaisten stressitekijöiden joukkiot vaanivat meitä joka suunnassa.

Kun stressiärsykkeitä tulee, kehomme reagoi niihin samalla automaattisella tavalla, kuin jos meitä uhkaisi todellinen vaara. Taistelu voi olla tehokas selviytymiskeino, kun villipeto hyökkää. Mutta se on surkea keino, kun kimppuumme ovat hyökkäämässä liian nopea kellonviisari, liian hidas viisivuotiaamme ja lelupäivän vuoksi väpättävä alahuuli. Ja kun potentiaalinen "hengenvaara" on parkkipaikkojen loppuminen ja töistä myöhästyminen.

Surkea keino ei nopeuta hankalaa tilannetta, ei estä myöhästymistä eikä helpota parkkipaikan saamista. Siitä tulee vain paha mieli.

Eli mitä tehdä?

Miten voimme välttää automaattisen taistele/pakene -reaktion tavallisessa stressitilanteessa?

Pitää opetella tunnistamaan kehomme stressimerkit: nopea syke ja hengitys, hikoilu, kuumuus ym.

Ja pitää tiedostaa, mistä ne tulevat.

Sitten hengitämme rauhassa.

Saamme mahdollisuuden pysähtyä.

Voimme havainnoida. Leijonia ei ole näkyvissä.

Voimme ajatella. Kukaan ei kuole. Saatamme ehkä myöhästyä. Mutta haluammeko lisäksi pahan mielen? Mikä on paras tapa päästä eteenpäin?

Pieni tietoisuushetki mahdollistaa ohituskaistalta poistumisen. Voimme valita pidemmän tien. Niin, että myös prefrontaalicortexilla tulee piipahdettua. Tällöin on mahdollista huomioida useampi asia, arvioida tilannetta, katsoa asioita monesta näkökulmasta, organisoida tehokkaammin. Varaa jää myös myötätunnolle – toista ja itseä kohtaan. Tietenkin voimme halutessamme olla vihaisia. Mutta silloin kiukkumme ei ole enää hallitsematon tunteenpurkaus, vaan päätöksemme tulos. Se on hallinnassa.

Me vanhemmatkin olemme tietysti myös yksilöitä, toinen herkempi toista. Ja taipuvaisia reagoimaan omilla tavoillamme. Joskus me vanhempina toimimme toisin kuin haluaisimme, tavalla joka ei ollut tarkoituksemme - mutta niin vain kävi. Sellaista sattuu ja se on hyvin inhimillistä, mm. koska aivomme eivät ole kovin sopeutuneita nykyiseen elämänmenoon.

Toisaalta, monissa tilanteissa voi oppia huomaamaan kehon stressimerkkejä ja tietoisesti pysähtymään. Saamme mahdollisuuden valita, miten haluamme hankalassa tilanteessa toimia.