Mieli paikalla

Tervetuloa blogiini! Kirjoittelen tänne silloin tällöin, itseäni ihmetyttävistä elämän pienistä ilmiöistä, joihin törmään työnohjauksissa, työssäni tai kotona. Eivätkä kaikki ilmiöt välttämättä niin ihmeellisiä ole, arjen tavallisia asioita vain. Olen kuitenkin huomannut, että tavallisten ja arkisten asioiden pariin on joskus hyvä pysähtyä. Ne ovat tie oivallusten luo. Teemme joka päivä tuhansia asioita tiedostamatta niitä oikeastaan ollenkaan. Se on ihan ok. Mutta joskus kuitenkin on hyvä olla vähän tietoisempi. Joskus on hyvä huomata, mitä kaikkea oikeastaan teemme. Joskus on hyvä pysähtyä jonkin arkirutiinin äärelle töissä tai kotona ja kysyä: "Mitä olen tekemässä?" "Miksi muuten teen tätä, noin ylipäätään?" "Miltä tämä tuntuu?" "Haluanko tehdä tätä?" "Tarvitseeko minun tehdä tätä?" "Teenkö minä näin huomennakin?" "Entä jos en tee?" Kun tekee toiminnastaan havaintoja, tarkastelee niitä, kysyy pari k...

Suuntaan katseeni sinne, mistä polkuni kulkee metsän sisään. Varhainen kevät tuntuu ihollani yöpakkasen jälkihehkuna. Kevyt tuulenvire joka kesempänä olisi pehmeä, on vielä hieman teräväreunainen, viileästi värähtelevä. Herättelevä. Kasteenkosteasta maasta kurottavat kaikki kilvan kohti aurinkoa. Se on ehtinyt korkealle ennen minua. Vaalean vihreä valon kajo. Koivussa jo pienet lehdet, vaahterassa pienemmät, aivan vastasyntyneet, oikovat itseään suuremmiksi. Vanha tammi vielä lehdetön, jäyhänä satavuotisen runkonsa kanssa alastomana paikoillaan huutelee: tule tänne heräämään, kuuntele, katso, voitko haistaa kevään? Ja minä menen. Jotkut minä tunnen. Näen pihlajan heräävän. Haavan rungon harmaat läiskät. Nuppuinen tuomi. Ja sitten on niitä, joita en tunne, vielä. Askeleeni kevyt ja silmäni tarkka. Sinivuokoista osa jo hailakoita, mutta uusimmat väriä täynnä. Ja valkovuokot nostaneet lehtensä, kurottaneet kukkansa korkeammalle. Ja keltaisena loistavat mukulaleinikit ja keltavuokot v...

Opettajaksi opiskellessani saimme tehtäväksi kirjoittaa esseen "Paras ja huonoin opettajani - ja miksi ajattelen niin" . Muistan sen hetken, kun tehtävä annettiin ja sen yllättyneisyyden tunteen, kun huomasin, että jo samalla sekunnilla tiesin keitä he olivat. Siis paras opettaja - ja huonoin. Niin voimakkaan jäljen opettajat voivat jättää oppilaisiin. Paras opettajani oli matematiikan opettajani yhdeksännellä luokalla. Hän hymyili meille, kun teimme hyvää työtä. Hän hymyili meille myös silloin, kun emme tehneet hyvää työtä. Se oli kai se parhauden ydin. Silloin hymyily oli tietenkin erilaista. Hän hymyili hölmöilyillemme tai levottomuudellemme ja antoi sen jälkeen sopivaksi katsomansa urakkahomman ja ilmoitti, että tunnilta saa lähteä heti, kun urakka on tehty. Tai sitten hän keksi jotain muuta. Hän tarjosi haasteita ja palkkioita. Hän oli ystävällinen ja sai minut uskomaan, että osaan kyllä. Että osaan oikein hyvin. Että saan kympin, jos vain haluan. Ja niin siinä ...

Mindfulness oli muotia joitakin vuosia sitten. Ja silloin sitä tarjottiin avuksi lähes joka asiaan. Minua ei ihan hirveästi kiinnostanut. Ja en oikeastaan edes tiennyt mitä se mindfulness tarkalleen on. Veikkaan, ettei moni muukaan tiennyt. Vaikka monella varmasti olikin jokin käsitys, väärä tai vähemmän väärä. Tai oikea. Mindfulness-trendi hiipui. Ja lopulta minäkin kiinnostuin siitä. Nyt, muutaman vuoden treenin jälkeen, luulen ymmärtäväni mistä on kysymys. Teenkö nyt sitten päivittäin mindfulness-harjoituksia? En. Mutta enenevissä määrin kyllä. Mindfulness, tietoinen läsnäolo nykyhetkessä, on minulle edelleen vaikeaa. Suuri osa arjesta kuluu hieman toisaikaisesti kiirehtien, menneitä tai tulevia asioita miettien. Monet ärsykkeet päivän aikana saavat huomioni pois siitä, mitä olinkaan tekemässä. Ajatukseni vaeltelevat siellä täällä, työtehtävissä, illan harrastusaikatauluissa, kauppalistoissa ja vastausta odottavissa whatsapp-viesteissä. Sähköpostin merkkiääni suuntaa kat...

Hiihtoloma meni. Tai talviloma. Ihania somepäivityksiä lomajutuista. Siis muiden. Toiset pakenivat talvea etelän aurinkoon. Toiset kohtasivat ihanan talven pohjoisen hiihtokeskuksissa. Ja ne kaikki muutkin, jotka jotain kertoivat, olivat tehneet jotain tosi kivaa. Me oltiin Turussa. Säät olivat vaihtelevat. Käytiin kaupassa ja pesin useamman koneellisen pyykkiä. Viikkasinkin ne. Okei. Kävi meillä nyt sentään vieraita. Ja käytiin pari kertaa Turun suurimmassa hiihtokeskuksessa. Sieltä sai kaakaota ja makkaraperunoita. Kanakoria ei. Koska kananuggetit olivat loppu. Siinäpä se loma meni. Jotenkin tästä tulee mieleeni joskus ennen koulujen kesälomia lukemani juttu siitä, miten köyhän perheen lapsi ei tee kesälomalla mitään. Ja että syksyllä koulujen alettua koulussa kerrotaan lomakuulumisista ja että silloin juuri tämä yhteiskuntamme eriarvoistuminen tulee esille. Että toiset ovat käyneet siellä ja täällä ja tehneet sitä ja tätä. Ja jotkut ovat ehkä vain ...

 Yhtenä aamuna muutama vuosi sitten minä ja viisivuotias olimme lähdössä töihin ja tarhaan. Yritän antaa johdonmukaisia ohjeita aamutoimiin, mutta viisivuotias ei ole vielä omatoiminen. Eikä ymmärrä kiirettä. Hoputan, mutta haalari kulkeutuu päälle hitaasti. Pyydän laittamaan kengät. Menen itse pesemään hampaat. Vilkaisen kelloa. 07.33 Mietin Tyksin parkkihallia. Se täyttyy. Tunnen kiireen kehossani. Palaan eteiseen. Viisivuotiaalla ei ole kenkiä. Hän tutkii peilistä, kuinka pitkäksi hänen ylähuulensa venyy. Syke kiihtyy. - Nyt ne kengät jalkaan! Ääneni on kireä. Laitan takin ja kengät. Lähdemme. - Tänään on lelupäivä, sanoo viisivuotias ulkona. - No äkkiä sitten, haetaan joku lelu. Kello tikittää pääni sisällä. - En osaa päättää. Minkä minä oikein ottaisin? viisivuotias pohdiskelee kaikessa rauhassa. - Nyt vain otat jonkun, ei voida jäädä miettimään,...

Opiskeluaikojen neurotieteen kurssilta on mieleeni jäänyt tarina vanhasta avioparista, joka oli ollut naimisissa yli viisikymmentä vuotta. He olivat jo iäkkäitä, mutta asuivat kuitenkin kotonaan yhdessä. Vaimo kärsi hankalasta muistisairaudesta ja hänen miehensä hoiti häntä. Vaimon sairaus oli sellainen, että hän heräsi joka aamu tietämättömänä siitä, kuka oli. Tietämättömänä siitä, kuka oli mies, jonka vierestä hän heräsi. Tietämättömänä siitä, mitä maailmassa tapahtui. Hän kykeni kuitenkin toimimaan monessa asiassa normaalisti. Hän osasi soittaa pianoa. Hän osasi lukea päivän lehden ja sen jälkeen hän hetkellisesti ymmärsi, millaisessa maailmassa hän eli. Hän pystyi keskustelemaan miehensä kanssa asioista, jotka sillä hetkellä olivat ajankohtaisia. Hän osasi nauttia hyvästä ruuasta ja hyvästä seurasta. Mutta eilistä hänellä ei ollut. Kumpi muistisairaudesta kärsi enemmän, mies vai vaimo - kukapa sen tietää. Tai ehkä he eivät kärsineet. Ehkä he elivät onnellisina. Ehkä he rakastui...

Kirjoitin syksyllä HS:n mielipidepalstalle lasten videopelaamisesta.  Silloin kyse oli reagoinnistani aiempaan lehtikirjoitukseen, joka taas koski Granny-peliä. Halusin tuoda esiin lapsen kehitykseen liittyvän näkökulman, sillä se oli jotenkin päässyt kyseisestä jutusta unohtumaan. Ja muutenkin, liian usein pelien ja elokuvien ikärajoista puhuttaessa puhutaan vain siitä, onko se liian pelottava. Pelko on yksi asia. Ja sitten on monta muuta asiaa. Joihin tulen ehkä blogissani vielä palaamaan. Nyt päätin laittaa tämän vanhan mielipidekirjoitukseni myös tänne uuteen blogiin. Koska olen edelleen samaa mieltä. Yllä olevasta linkistä pääsee HS:n sivuille, mutta tästä alta juttu on luettavissa muillekin kuin HS:n tilaajille. Lapsen aivojen ja tunne-elämän kehitys ovat vaiheittain eteneviä prosesseja. Lapsen aivot ovat keskeneräiset. Videopelit, kuten muutkin arjen asiat, vaikuttavat lapsen kehitykseen monin tavoin. Lapsen mieli ei ole kypsä käsittelemään vanh...