Mieli paikalla

Kiusaamisesta kirjoitellaan aina välillä. On koulukiusaamista, nettikiusaamista, työpaikkakiusaamista. Mutta päiväkodista se alkaa. Jo päiväkoti-ikäiset lapset kiusaavat, syrjivät, eivät ota leikkiin. Joku ei saa koskaan synttärikutsuja. Mikä on vialla? Miksi tällaista annetaan tapahtua? Kuka sallii kiusaamisen? Päiväkoti-ikäiset lapset ovat lähes koko ajan jollain tapaa aikuisen valvonnassa. Päiväkoti-ikäiselle aikuinen on vielä luontainen auktoriteetti. Pieni lapsi yleensä haluaa tehdä oikein ja olla aikuiselle mieliksi. Päiväkoti-ikäiselle aikuisen kehu merkitsee vielä paljon. Päiväkoti-ikäiselle aikuinen voi asettaa rajat ja säännöt ja valvoa niitä.  Päiväkoti-iässä kiusaaminen pitäisi voida estää. Aikuisten pitäisi se estää. Piste. Ei muttia. Olen tavannut työssäni kiusattuja lapsia. Ja niitä, jotka kiusaavat. Ja heidän vanhempiaan. Ja opettajiaan. Ja päiväkodin aikuisia. Ja koulun. Sitä kautta minulle on valjennut jokunen asia: Moni aikuinen ei oikein tiedä, miten ja

Syksyn myötä aamut hämärtyvät. Ja kohta ne ovat pimeitä. Enää ei herätä auringonsäteisiin. Moni kokee syksyn pimeyden väsyttävänä. Tuntuu, että aamulla on vaikeampi nousta eikä olo tunnu muutenkaan samalla tavalla virkeältä. Ei jaksa yhtä paljon töissä eikä kotona. Päivänvalon aika jää tietysti pikkuhiljaa lyhemmäksi myös illasta ja etenkin virka-aikaa tekevän työntekijän valonsaanti vähenee olemattomiin. Helposti käy niinkin, että syksyn viilenevät ja mahdollisesti sateiset säät eivät houkuta ulkoiluun. Ja sellainenkin asia vielä on, että syksyn pimeys saa joillakin ihmisillä makeanhimon heräämään. Eihän se tietysti mitään haittaa, jos ottaa asian hyggeilyn kannalta, nautiskelee hämärästä, kotoilusta ja herkuista. Ja näin tietysti kannattaakin tehdä. Koulu ja työelämä eivät kuitenkaan monesti anna tilaa normaalia suurempaan hyggeilyyn tai väsymykseen syksyisin. Itseasiassa syksy on usein työpaikoilla kiireistä aikaa. Lisäksi olemme monesti itsellemme melko ankaria, tehottomuus ja

Mistä huomaat, oletko alasi huippuosaaja vai onko huipulle vielä matkaa? Näkyykö se päällepäin? Voiko joku muu huomata ammattitaitosi tason ehkä jopa sinua paremmin? Miten asiakas erottaa, onko hän huippuosaajan vai taitamattomamman tekijän käsissä? Vai erottaako asiakas sitä? Halutaanko ostaa laatua ja huippuosaamista? Vai riittääkö useimmiten vain se, mikä saadaan ulkoisesti näyttämään laadulta? Ammattitaitoisuuden käsite on usein työnohjauksessa pohdittu aihe. Miten se näkyy? Miltä se tuntuu? Miten sen voi tuoda esille? Vertauskuvallinen suosikkini tämän aiheen käsittelyyn on autolla ajamisen taidon kehittyminen. Se on jäänyt mieleeni psykologian professori Esko Keskisen luennoilta - ajalta jolloin itse olin aivan aloittelija. Aloittelevan kuljettaja ei yleensä vielä pysty käyttämään auton ohjaukseen ja hallintaan tarkoitettuja laitteistoja sujuvasti ja jouhevasti, vaan niihin pitää keskittyä. Huomio on pitkälti auton sisällä, käsissä ja jaloissa. Kytkin, vaihteet, p

Kesällä on saanut lukea vinkin jos toisenkin siitä, miten lomailla oikein. Eli niin, että palautuu työn aiheuttamasta kuormituksesta. Ja niin, ettei ota lomasta stressiä. Älä siis lomaile väärin! Mallia oikeaoppisesta lomailusta näkee luonnollisesti somesta - toisten lomapäivityksistä. Mutta varo lomastressiä, ettet heti epäonnistu. Vinkit lähtevät ajatuksesta, että työssäkäynti on kuormittavaa. Niin kuormittavaa, ettei siitä noin vain voi palautua. Onko se? Ja eikö voi? Monia työ kuormittaa ja se näkyy yksilöllisesti erilaisina merkkeinä, kuten huonoina yöunina, uupumuksena, keskittymisvaikeuksina ja aikaansaamattomuutena. Myös ärtyneisyys, tyytymättömyys ja kyynisyys voivat olla stressin ja kuormittuneisuuden ilmentymiä. Kiire, keskeneräiset työt ja työmäärän hallitsemattomuus aiheuttavat kuormitusta. Erityisesti heikot vaikutusmahdollisuudet työn sisältöön ja tekotapaan aiheuttavat stressiä ja työn kokemista merkityksettömänä. Tämä kokemus on tutkimusten mukaan yksi suurimm

Tervetuloa blogiini! Kirjoittelen tänne silloin tällöin, itseäni ihmetyttävistä elämän pienistä ilmiöistä, joihin törmään työnohjauksissa, työssäni tai kotona. Eivätkä kaikki ilmiöt välttämättä niin ihmeellisiä ole, arjen tavallisia asioita vain. Olen kuitenkin huomannut, että tavallisten ja arkisten asioiden pariin on joskus hyvä pysähtyä. Ne ovat tie oivallusten luo. Teemme joka päivä tuhansia asioita tiedostamatta niitä oikeastaan ollenkaan. Se on ihan ok. Mutta joskus kuitenkin on hyvä olla vähän tietoisempi. Joskus on hyvä huomata, mitä kaikkea oikeastaan teemme. Joskus on hyvä pysähtyä jonkin arkirutiinin äärelle töissä tai kotona ja kysyä: "Mitä olen tekemässä?" "Miksi muuten teen tätä, noin ylipäätään?" "Miltä tämä tuntuu?" "Haluanko tehdä tätä?" "Tarvitseeko minun tehdä tätä?" "Teenkö minä näin huomennakin?" "Entä jos en tee?" Kun tekee toiminnastaan havaintoja, tarkastelee niitä, kysyy pari k

Suuntaan katseeni sinne, mistä polkuni kulkee metsän sisään. Varhainen kevät tuntuu ihollani yöpakkasen jälkihehkuna. Kevyt tuulenvire joka kesempänä olisi pehmeä, on vielä hieman teräväreunainen, viileästi värähtelevä. Herättelevä. Kasteenkosteasta maasta kurottavat kaikki kilvan kohti aurinkoa. Se on ehtinyt korkealle ennen minua. Vaalean vihreä valon kajo. Koivussa jo pienet lehdet, vaahterassa pienemmät, aivan vastasyntyneet, oikovat itseään suuremmiksi. Vanha tammi vielä lehdetön, jäyhänä satavuotisen runkonsa kanssa alastomana paikoillaan huutelee: tule tänne heräämään, kuuntele, katso, voitko haistaa kevään? Ja minä menen. Jotkut minä tunnen. Näen pihlajan heräävän. Haavan rungon harmaat läiskät. Nuppuinen tuomi. Ja sitten on niitä, joita en tunne, vielä. Askeleeni kevyt ja silmäni tarkka. Sinivuokoista osa jo hailakoita, mutta uusimmat väriä täynnä. Ja valkovuokot nostaneet lehtensä, kurottaneet kukkansa korkeammalle. Ja keltaisena loistavat mukulaleinikit ja keltavuokot v

Opettajaksi opiskellessani saimme tehtäväksi kirjoittaa esseen "Paras ja huonoin opettajani - ja miksi ajattelen niin" . Muistan sen hetken, kun tehtävä annettiin ja sen yllättyneisyyden tunteen, kun huomasin, että jo samalla sekunnilla tiesin keitä he olivat. Siis paras opettaja - ja huonoin. Niin voimakkaan jäljen opettajat voivat jättää oppilaisiin. Paras opettajani oli matematiikan opettajani yhdeksännellä luokalla. Hän hymyili meille, kun teimme hyvää työtä. Hän hymyili meille myös silloin, kun emme tehneet hyvää työtä. Se oli kai se parhauden ydin. Silloin hymyily oli tietenkin erilaista. Hän hymyili hölmöilyillemme tai levottomuudellemme ja antoi sen jälkeen sopivaksi katsomansa urakkahomman ja ilmoitti, että tunnilta saa lähteä heti, kun urakka on tehty. Tai sitten hän keksi jotain muuta. Hän tarjosi haasteita ja palkkioita. Hän oli ystävällinen ja sai minut uskomaan, että osaan kyllä. Että osaan oikein hyvin. Että saan kympin, jos vain haluan. Ja niin siinä

Mindfulness oli muotia joitakin vuosia sitten. Ja silloin sitä tarjottiin avuksi lähes joka asiaan. Minua ei ihan hirveästi kiinnostanut. Ja en oikeastaan edes tiennyt mitä se mindfulness tarkalleen on. Veikkaan, ettei moni muukaan tiennyt. Vaikka monella varmasti olikin jokin käsitys, väärä tai vähemmän väärä. Tai oikea. Mindfulness-trendi hiipui. Ja lopulta minäkin kiinnostuin siitä. Nyt, muutaman vuoden treenin jälkeen, luulen ymmärtäväni mistä on kysymys. Teenkö nyt sitten päivittäin mindfulness-harjoituksia? En. Mutta enenevissä määrin kyllä. Mindfulness, tietoinen läsnäolo nykyhetkessä, on minulle edelleen vaikeaa. Suuri osa arjesta kuluu hieman toisaikaisesti kiirehtien, menneitä tai tulevia asioita miettien. Monet ärsykkeet päivän aikana saavat huomioni pois siitä, mitä olinkaan tekemässä. Ajatukseni vaeltelevat siellä täällä, työtehtävissä, illan harrastusaikatauluissa, kauppalistoissa ja vastausta odottavissa whatsapp-viesteissä. Sähköpostin merkkiääni suuntaa kat

Hiihtoloma meni. Tai talviloma. Ihania somepäivityksiä lomajutuista. Siis muiden. Toiset pakenivat talvea etelän aurinkoon. Toiset kohtasivat ihanan talven pohjoisen hiihtokeskuksissa. Ja ne kaikki muutkin, jotka jotain kertoivat, olivat tehneet jotain tosi kivaa. Me oltiin Turussa. Säät olivat vaihtelevat. Käytiin kaupassa ja pesin useamman koneellisen pyykkiä. Viikkasinkin ne. Okei. Kävi meillä nyt sentään vieraita. Ja käytiin pari kertaa Turun suurimmassa hiihtokeskuksessa. Sieltä sai kaakaota ja makkaraperunoita. Kanakoria ei. Koska kananuggetit olivat loppu. Siinäpä se loma meni. Jotenkin tästä tulee mieleeni joskus ennen koulujen kesälomia lukemani juttu siitä, miten köyhän perheen lapsi ei tee kesälomalla mitään. Ja että syksyllä koulujen alettua koulussa kerrotaan lomakuulumisista ja että silloin juuri tämä yhteiskuntamme eriarvoistuminen tulee esille. Että toiset ovat käyneet siellä ja täällä ja tehneet sitä ja tätä. Ja jotkut ovat ehkä vain käyneet lähika